"Muista sitten nauttia joka hetkestä, kun se vauvavuosi menee niin nopeasti ohi"!

Ensinnäkin KIIIIITOS, kiitos ja kiitos. Olin ihan suu auki, kun avasin Bloggerin ja huomasin teidän kaikkien kommentit. Vau, ihanaa huomata, että näin moni on jo löytänyt tänne ja joukosta löytyi paljon tuttuja ihania kasvoja <3

Mä olen jotenkin nyt tässä lähipäivät ollut jotenkin ihan omissa maailmoissani, kun niin usein huomaan miettiväni sitä, kuinka nopeasti tämä vuosi on vierähtänyt.
Kovin tutun oloista myllerrystä mielessä pyörii - siinä missä vähän alle vuosi sitten kyynelehdin jatkuvasti sitä, että kuinka onnekas olenkaan, kun tuo pieni rakas on vihdoin täällä, niin nyt taas samaa tapahtuu siksi, että vauvavuosi meni niin viuhahtaen ohi.
Kyllähän sitä kuuli varmasti jokaisen sukulaisen suusta ja monesta muustakin paikasta, että tämä vuosi on silmän räpäyksessä ohi ja jollakin tapaa siihen ehkä valmistauduinkin, mutta ei sen nyt näin nopeasti pitänyt mennä! :D

Synttäreitä juhlitaan muutama päivä ennakkoon viikon päästä lauantaina ja suunnittelut ja järjestelyt alkavat olemaan toteutusta vaille valmiit. Niin jänskää!

Neiti on nyt oppinut nousemaan tukea vasten tässä parin viikon sisällä.
Aina ei ihan kädet ylety ottamaan tukea ja sehän vasta harmittaakin, mutta melko nopeasti se menee ohi ja katse suuntautuu paikkaan, missä pystyyn pääsee helpommin.

Pitkään tätä nousemista yritettiinkin ja nyt vihdoin kun se luonnistuu, niin sitä tehtäisiin mielellään vaikka koko päivä :D

Kun vauvan pää ei kasvakaan käyrien mukaan..

Tämä aihe on odottanut kirjoittamistaan pitkään ja nyt vihdoin sain sen ainakin jollakin tavalla aukaistua pääni sisältä tekstin muotoon.
Nyt, kun kaikki on vihdoin ohi, tuntuu oikealta ja hyvältä kirjoittaa tästä.
Edellisessä blogissani asiaa paljon sivusin, mutta kun asioiden selvittäminen oli niin kovin keskeneräistä, niin välillä kirjoittaminen ahdisti niin kovasti, että päätin jättää sen aina kesken.

Kyse on siis vauvan pään kiihtyvästä kasvusta, joka huomattiin neuvolassa jo 1kk iässä, mutta kun kasvu vaan jatkui ja jatkui, niin 2kk iässä asiaan alettiin virallisesti kiinnittämään huomiota.

Saimme asiasta lähetteen neuvolalääkärille, joka ei oikein osannut sanoa juuta tai jaata, naurahti vain, että ”iso pää, isot aivot – fiksu tyttö tulossa”.
Hän kuitenkin kirjoitti meille lähetteen edelleen Taysiin lastenlääkärille, minne pääsimmekin melko pian.
Neuvolalääkärin ja Taysissa käynnin välillä ei ollut kuin pari hassua päivää, mutta tänä aikana sain kehiteltyä itselleni järjettömän ahdistuksen ja paniikin, kun aloin Googlettelemaan mahdollisia syitä pään kasvuun, eihän mulla siihen asti ollut mitään hajua, mistä sellainen voisi johtua.
Kävin valehtelematta joka ikisen linkin, mitä mm. hakusanoilla ”vauvan iso pää”, ”vauvan pään kiihtyvä kasvu”, ”vauvan pää kasvaa liian nopeasti” ja ”vauva pään kasvukäyrä” löytyi.

Aivokasvain, kysta, hydrokefalia(vesipää).. lista oli pitkä.
Kokemuksia oli paljon, sekä hyviä, että huonompia ja tietenkin siinä tilanteessa bongaa vain ne huonommat.
Se ahdistus oli jotakin niin suurta, että edelleen tekee kipeää muistella sitä. En voinut katsoa Inkaa purskahtamatta itkuun ja jatkuvasti mietin, mitä jos meidän tyttärellä onkin jokin hätänä.
Tutkimusta edeltävänä yönä ei luonnollisesti kovin paljoa nukuttanut ja jälleen huomasin jatkavani Googlettelua, samat linkit kävin läpi uudestaan ja uudestaan(tyhmä minä!)
Taysissa pää ultrattiin ja lääkäri tutki neidin perinpohjin, mutta minkäänlaista syytä ei löytynyt. Kahden viikon välein tehtävä neuvolaseuranta alkoi tästä ja loppui vasta joulukuussa.
Tähän kahdeksaan kuukauteen mahtui lukuisia neuvolakäyntejä(18), fysioterapiaa ja tutkimuksia Taysissa tehtiin tuon ensimmäisen lisäksi kolmesti. Jokaisella kerralla kuitenkin kaiken todettiin olevan hyvin - ultrassa ei mitään ja kehitykseltään neiti pääosin on ikätasolla.

Pään kasvu oli aluksi todella kiihtyvää, mutta nyt viimeisimpinä kuukausina jo hieman tasoittuvampaa, tosin pieniä kasvun pyrähdyksiä tuli aina silloin tällöin, joten neuvolasta konsultoitiin Taysin lääkäriä, joka päätti sitten tehdä sen kauan puhutun pään magneettikuvan.
Lapsilla se tehdään nukutuksessa, joten tulosten lisäksi myös se toki jännitti paljon.
Itse kuvauspäivä oli jälleen tosi stressaava ja ahdistava, vaikka toisaalta sitä vain odotti, että se olisi ohi ja tulokset olisivat sitä mitä on odotettu ja näin ollen kaikki olisi ohi.

Aamulla menimme Taysiin jo seitsemäksi ja neidille laitettiin puudutusrasvat kyynärtaipeisiin kanyylin laittoa varten. Lääkäri ei löytänyt suonta mistään, joten lopulta kanyyli jouduttiin laittamaan päähän ja se tottakai sattui ja paljon :(
Nukutus sujui yllättävän hyvin, sain pitää neitiä sylissä siihen asti, kunnes hän nukahti, joka tapahtui ihan sekunneissa nukutusaineen laitosta. Huojentava ja erittäin hyvä fiilis jäi siitä, pelko oli siinä tapauksessa turhaa. 
Ison kiitoksen kyllä annan magneettikuvauksessa oleville hoitajille ja lääkärille, heidän aito välittäminen ja läsnäolo helpotti paljon.
Kuvausajaksi oli annettu 30-90min ja samoin heräämiseen, joten odottelua olisi ollut tiedossa jopa 3h, mutta yllätykseksemme kaikki olikin ohi noin tunnissa. Tunti meni nopeasti sairaalan kanttiinissa mietiskellessä, mikä olisi kiva pieni lahja piristämään neitiä ja ihana lahja löytyikin - ääntelevä pehmolelu, mikä saa aina neidin kikattamaan! <3 :D

Kävellessämme heräämöön hakemaan neitiä, hoitaja vielä varoitteli, että tyttö saattaa olla hyvinkin tokkurainen ja ”ei-oma-itsensä”, joten siihen olisi hyvä varautua.
No, varauduttiin toki, mutta vastassa heräämössä oli tyttö, joka oli kuin mitään nukutusta ei olisi edes tehty.
Sama reipas tyttö kuin aina ennenkin, ruoka maittoi hienosti ja leikitkin sujuivat riemusta kiljuen heti osastolle päästessämme.
Elämäni ehkä pelokkaimman hetken koin, kun lääkäri tuli huoneeseen kertomaan tutkimustuloksia, sillä hänellä oli mukanaan hoitajamme lisäksi myös kolme kandia. Sydän jätti varmana lyöntejä välistä, kun yhdistin jotenkin ison määrän ihmisiä siihen, ettei kaikki olisi hyvin.
Itku kurkussa kuuntelin, kun lääkäri ilmoitti, että kaikki oli kuvissa aivan kuten pitääkin, eikä mitään jatkotoimia tule tehdä. Normaali neuvolaseuranta riittää ikätasoisesti.
Itku siinä sitten lopulta tuli kuitenkin, mutta helpotuksesta ja onnesta.
Saimme myös samalla luvan kotiutua normaalia aikaisemmin, sillä Inka oli niin hyvävointinen ja reipas.
<3 

Huh, tästä tulikin melkoinen romaani, mutta oli niin helpottavaa ja ihanaa kirjoittaa tästä aiheesta vihdoin niin, ettei hirveä ahdistus taas valtaa mieltä.
Nämä ajat ovat olleet todella raskaita ja pelko oman lapsen hyvinvoinnista on niin suurta ja mieletöntä, ettei mitkään sanat oikein riitä siihen kuvailemaan sitä.

Nyt voin vihdoin sanoa sen ääneen ja alkaa sisäistämään sitä itsekin - KAIKKI ON HYVIN <3

Kuulisin myös mielelläni vastaavanlaisia tapauksia tai vastailen kyllä kysymyksiinkin, jos sellaisia ilmenee, joko kommenteissa tai sitten sähköpostilla tamaonniblogi@gmail.com

Kuka?

Hieman varmaan tulisi valoittaa, kuka täällä blogin takana oikein häärää!
Mä olen siis Elli, 21-vuotias äiti ja vaimo.
Perheeseeni kuuluu pian 1-vuotias tytär.
 Hän on elämäni suurin rakkaus, oikea aurinko ja päivieni suuri piristys.
Mieheni T on myös suuri rakkauteni, pian 7 vuotta taivallettu yhdessä onnellista matkaa, viime keväänä menimme naimisiin tyttäremme ristiäisten yhteydessä.

Eläimiä kodistamme löytyy kaksin kappalein, mittelspitz nimeltään Karri ja hamsteri Hans.

Opiskelen lähihoitajaksi mielenterveys- ja päihdepuolella, tarkoituksena kuitenkin olisi vielä jatkaa opintoja ja opiskella sairaanhoitajaksi.
Hoitovapaata viettelen ensi syksyyn asti, jonka jälkeen palaan sitten koulun penkille.

Tälläiset esittelyt on mulle aina tosi hankalia, mutta jos jotakin kysyttävää ilmenee, niin kysykää ihmeessä, vastailen mielelläni! :)

Tässä taas.

Munhan ei varsinaisesti enää koskaan pitänyt palata blogimaailmaan, kun edellisen blogin kirjoittamisen lopetin tai toisin sanoen, kun into sen kirjoittamiseen hiipui, mutta taas sen saa todeta, ettei koskaan kannata sanoa ei koskaan.
Kirjoitin raskausaikani ja hetken myös vauvan synnyttyä blogia "Kaunis pieni ihminen", aikaisemmalta nimeltään "Kun haaveet muuttuivat todeksi", mutta oikeastaan kun se vauvavuosi alkoi hieman tasoittua, niin samaan aikaan blogiin kirjoittaminen hiipui.
Kun kyseessä oli nimenomaan vauvablogi, niin kirjoitettavaa pelkästään vauvasta ja siitä usein yllättävän hektisestä ja rutiininomaisesta arjesta ei löytynytkään, vaikka etukäteen niin ajattelinkin.
Koko ajan kuitenkin olen mielessäni pyöritellyt ajatusta palata blogimaailmaan hieman avaramman blogin muodossa ja nyt oonkin tosi onnellinen, että vihdoin mä sain aikaiseksi ja sen kunnon innostuksen tähän hommaan!
Nyt taas muistan kuinka tästä tykkäänkään!

Mitä tällä "avarammalla blogilla" sitten tarkoitan? No, uskon tämän toimivan tietynlaisena päiväkirjana ja katsauksena omaan elämään tuon pian 1-vuotiaan tytön kanssa, valokuvia, mahdollisesti kertomusta epätoivoisesta elämäntaparemontista ja oikeastaan ihan kaikkea laidasta laitaan, mitä elämääni kuuluukaan tulee täältä myöskin löytymään.

Tervetuloa mukaan! <3